....

On ollut tunteet sekaisin, sillä pisti poikki ystävyyden erään ihmisen kanssa viime viikonloppuna. Mä itse tajusin ettei se tyyppi tee mulle hyvää, saatika ole mikään kunnon ystävä.
Joka kerta kun olemme tavanneet, on mun olo ollut jostakin syystä saamarin ahdistunut jälkeenpäin vaikkei mitään erityistä selkkausta hänen kanssaan olisi sattunutkaan.
Tunnen aina olevani jotenkin vähäpätöisempi meidän kaverisuhteessamme. Olen saanut kuulla häneltä useaan kertaan miten tylsä ja ikävä ihminen olen. Muutamaan otteeseen hän on haukkunut minut lattiasta kattoon ilman mitään syytä. Oikeastikkin. Jälkeenpäin vain hiukan pahoitellut, ettei tiennyt mistä käytöksensä johtuu.. Ehkä mä olen niin helppo kohde nyrkkeilysäkiksi johon saa kaikki sisäiset patoutumat purkaa..Mä kun en koskaa halua pahoittaa kenenkään mieltä saatika sitten loukata ilman syytä! En ole mikään mielistelijä ja tiedän kuulostavani jotenkin jotenkin sokealta omaa itseäni kohtaan, kun sanon noin, - mutta todellisuudessakin mä olen niin herkähkö ihminen ettei toisten satuttaminen tunnu oikealta.

Mä olen aina jotenkin uskonut, että tosiystävä tukee kun on vaikeaa ja välittää aidosti ystävästään.
Tai kuuntelee ja esittää edes olevansa kiinnostunut toisen asioista. Mä itse kyllä kuuntelin ja keskustelin hänen kanssaan hänen asioistaan. Tunsin yleensä olevani jokin terapeutti hänelle. Kokoajan vain hän hän hän ja hänen murheensa.
Kun kerroin huolistani hänelle sain kuulla miten täynnä hän on ahdistuksiani ja pahaa-oloani.
Nyt en ole puhunut oikein pariin vuoteen mitään syvällistä itsestäni hänelle, jos muutamaa kännitilitystä ei lasketa. Olin kyllästynyt hänen tapaansa sivuttaa mun asiat, joten testasin ihan mielenkiinnosta, että kuinka kauan hän vain jaksaa puhua itsestään. Meni noin kaksi kuukautta, että hän edes kysyi mitä mulle kuuluu!! Kaikki ne meidän tapaamiset sillä ajalla olivat vaan keskittyneet häneen. Ei tosissaankaan taida kiinnostaa mun asiat?
Mua itseäni ainakin vaivais jos tapaisin usein jotain kaveria joka tietää musta kaiken, mut mä en tietäis siitä mitään.
Avauduin syömishäiriöstänikin hänelle useampaan otteeseen, kunnes tajusin ettei häneltä saa minkäänlaista tukea.
Kommentit olivat vaan jotain "no oonhan mä huomannu ettet sä syö ja oot laihtunut" mutta siinäpä se ja ja toisinaan tuli tökkiviä kysymyksiä mm. siitä että miten voin syödä esim. karkkia että enkö saa siitä huonoaomaatuntoa??! No varsinkin tuommoisen jälkeen.

Leikki on leikkiä, mutta hänestä paistoi läpi se tarve saada olla ilkeä ja kommentoida aina miten "mekin saatas hankkiutua rantakuntoon" -tyylisiä heittoja, sillä hän tiesi miten paska olo mulle tulisi niistä. Olin hänelle kuin jokin ilmapallo; välillä sitoi naruun etten karkaisi tuulen viemäksi . Toisinaan taas puhkaisi minut ja hankki itselleen uuden ilmapallon, uuden "ystävän". Näinä aikoina kun hän leikki uuden ilmapallonsa kanssa, ei mulle ollut tilaa.. Pian kuitenkin hänen uusi pallonsa oli lähtenyt tuulen mukana ja aina hän palasi luokseni kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Muutaman viikon mittainen minun välttelykään ei ollut mitään, minullahan ei ole tunteita. Kaikki hänen uudet ystävänsä olivatkin olleet "kusipäitä". Minusta tuntuu että hän oli todellisuudessa se joka aina jätettiin.

Muutama ihminen onkin kysynyt multa että "miks ihmeessä sä oot sen kaveri?" En ollut aiemmin ymmärtänyt noita kysymyksiä. Että miksikö olen ystävä ystävälleni?
Nyt mä todellakin vasta alan tajuamaan mitä muut ovat tarkoittaneet. Olenkin ollut hänen kaverinaan vain tavan vuoksi, "koska näin on ollut aina.".. Olen ollut hänelle itsestäänselvyys, kait myös hän minulle?
Mutta kun nyt mietin, että miltä musta todella tuntuu, niin mä tunnen syyllisyyttä. Kuin olisin pahoillani hänelle.
En tiedä yhtään oliko ratkaisuni oikea, teinkö teistä väärin?