Pahoitteluni..

Meinasi melkein tämän blogin pitäminen loppua, sillä en millään tahtonut muistaa tunnuksiani. Ei taida olla ensimmäinen kerta, pitemmällä aikavälillä tahtoo unohtua. Kirjoitinkin ne nyt viimein ylös ja laitoin hyvään jemmaan. :)

Otan nimittäin herkästi paineita tästä kirjoittelusta, siksi päätin että pyrin edes siihen kertaviikkoiseen postaamiseen. Tällöin uskon saavani kasaan enemmän yhtenäistä ja järkevää tekstiä.
Aikaa kun kuluu niin vietävästi yhteen tekstiin ja alan sitten stressaamaan, että milloin kirjoitan jotten vaan jää liian pitkäksi aikaa koneelle istuskelemaan.
Mä nimittäin käytän nettiä ja tietokonetta nyt ylipäätänsäkkin hirmu vähän nykyään. Tuntuu etten "ehdi", vaikkei mulla ole koskaan pakko mennä minnekkään.
En siis ole saanut opiskelupaikkaa/töitä, mutta salaa olen onnessani hieman siitä. Olen kauhulla miettinyt miten stressaantunut silloin olisinkaan. Missä välissä ehtisin liikkumaan? Illalla töiden jälkeen? Olisin kyllä niin rättiväsynyt, etten jaksaisi. Kunnia kaikille töissä raataville jotka jaksavat vielä kauppaan, kuntosalille ja jumppaan.. En ymmärrä miten joillakin riittää energiaa!

On alkanut taas vaivaamaan alakuloisuus ja ahdistus. Pelottaa ajatuskin stressaavasta työpaikasta. Oloni johtuu siitä, että syksy tekee tuloaan..
Kostea, kirjavien lehtien värjäämä ja peittämä maisema saa mieleni helposti surkeaksi. Onhan ruska toki kaunis, mutta samalla se saa alitajunnan ikäänkuin miettimään kuolemaa, -synkeitä ajatuksia. Kukat kuolevat, lehdet putoilevat; puut lakastuvat.
Pian tulee talvi ja sataa lunta. On pimeää ja kylmää. Kokoajan vaan odottaa kuinka kevät saapuisi.. Alan laskea päivä maaliskuuhun. En pidä lainkaan seuraavista kuudesta kuukaudesta.
Suomen kevät ja kesä ovat kauniita, mutta talvi on ikävä.

Eniten mä huomaan kuitenkin pelkääväni talven julmaa kylmyyttä. Sitä inhaa oloa kun kirpeä pakkanen pistelee sormia saaden ne punakoiksi ja tunnottomiksi kankeudesta. Tunnin kävelylenkki tuntuu mahdottomalta ja toisinaan pelottaa, kun ei enään tunne jalkojaan. Liikkuuko mun jalat edes?
Palelee monesta päällikäisestä villapaidasta huolimatta. Kotona vaivun horrokseen kuin monivuotinenkasvi, lumiharson alla kukkapenkissä. Väsyneenä, odottaen kevättä.

Kun vaivun siihen unenomaiseen tilaan, mä en jaksa liikkua. Ja kun en liiku, mä turpoan. En tahdo että käy niin kuin kävi viime talvena. Lihosin. Olin ihan turvonnut, täynä nestettä. Oli sitä läskiäkin tullut tietysti. Nyt mulla on mennyt koko kevät ja kesä niiden kilojen karistamisessa, että olen samassa kunnossa kuin viime kesän lopulla. Pelkään taas vaan niin tuota talvea.
Mun ajatukset vaan kulkee sitä samaa noidankehää:

Talvi ---> Kylmyys ---> Väsymys ---> En jaksa liikkua ---> Lihominen ---> Lisääntyvä ahdistus



Kuulostan negatiiviselta. Sitä mä kieltämättä olenkin talvea kohtaan. Aion keksiä keinoja muuttaa tätä asiaa.
Tarvitsen asenteenmuutoksen. Otankin mielelläni vastaan ajatuksia pimeneviä ja kylmiä päivää varten.( Jos joku jotain hyvää tämän pohjoisen kylmän maan ilmastosta keksii.) :)