Midsommar

Tänään on juhannusaatto ja mä olen ihan yksin. Lähes kaikki mun kaverit ovat lähteneet viikonlopuksi pois kaupungista ja mä jäin yksin kotiin ryyppäämään. Pari mökkeily kutsua peräti tulikin, mutta typeryyttäni menin kieltäytymään. Kaverit kun eivät olleet varmoja paluuajankohdasta, se teki mut epävarmaksi. Pelkäsin että juhlimiseen menee koko viikonloppu enkä missään kaverin mökillä viitsi lähtä lenkkeilemään..

En siis tahtonut juoda, mutta eilen illalla kun tajusin jääväni ypöyksin, -kävin ostamassa viinipullon kuusi light-siideriä. En kyllä uskonut juovani tänään kovinkaan paljoa eikä tässä olekkaan menossa kuin vasta ensimmäinen siideri. Masentaa olla yksin, olisin sittenkin tahtonut hieman juhlia. Vihaan kun tämä kaloreiden laskeminen pilaa aina kaiken.
Nytkin vaan tusjkailen sitä, miten mielummin olisin vaan syönyt kaikkien näitten alkoholista tulevien kaloreiden sijaan.
Tosin, on pakko myöntää; ostin eilen paljon irtokarkkeja ja olen syönyt niitäkin hieman ja ihan ruokaakin tänään.. Olisin mielumin syönyt ja juonut kavereiden seurassa, kun niinhän mä teen nyt kuitenkin.

Kaipaan vaan jotakin ihmisiä ympärilleni, ihan ketä vaan. Mietin jopa meneväni yksin lähibaariin jotta näkisin ihmisiä, mutta ehkä ei..
Mutta joo, hyvää juhannusta kaikille! :)

....

On ollut tunteet sekaisin, sillä pisti poikki ystävyyden erään ihmisen kanssa viime viikonloppuna. Mä itse tajusin ettei se tyyppi tee mulle hyvää, saatika ole mikään kunnon ystävä.
Joka kerta kun olemme tavanneet, on mun olo ollut jostakin syystä saamarin ahdistunut jälkeenpäin vaikkei mitään erityistä selkkausta hänen kanssaan olisi sattunutkaan.
Tunnen aina olevani jotenkin vähäpätöisempi meidän kaverisuhteessamme. Olen saanut kuulla häneltä useaan kertaan miten tylsä ja ikävä ihminen olen. Muutamaan otteeseen hän on haukkunut minut lattiasta kattoon ilman mitään syytä. Oikeastikkin. Jälkeenpäin vain hiukan pahoitellut, ettei tiennyt mistä käytöksensä johtuu.. Ehkä mä olen niin helppo kohde nyrkkeilysäkiksi johon saa kaikki sisäiset patoutumat purkaa..Mä kun en koskaa halua pahoittaa kenenkään mieltä saatika sitten loukata ilman syytä! En ole mikään mielistelijä ja tiedän kuulostavani jotenkin jotenkin sokealta omaa itseäni kohtaan, kun sanon noin, - mutta todellisuudessakin mä olen niin herkähkö ihminen ettei toisten satuttaminen tunnu oikealta.

Mä olen aina jotenkin uskonut, että tosiystävä tukee kun on vaikeaa ja välittää aidosti ystävästään.
Tai kuuntelee ja esittää edes olevansa kiinnostunut toisen asioista. Mä itse kyllä kuuntelin ja keskustelin hänen kanssaan hänen asioistaan. Tunsin yleensä olevani jokin terapeutti hänelle. Kokoajan vain hän hän hän ja hänen murheensa.
Kun kerroin huolistani hänelle sain kuulla miten täynnä hän on ahdistuksiani ja pahaa-oloani.
Nyt en ole puhunut oikein pariin vuoteen mitään syvällistä itsestäni hänelle, jos muutamaa kännitilitystä ei lasketa. Olin kyllästynyt hänen tapaansa sivuttaa mun asiat, joten testasin ihan mielenkiinnosta, että kuinka kauan hän vain jaksaa puhua itsestään. Meni noin kaksi kuukautta, että hän edes kysyi mitä mulle kuuluu!! Kaikki ne meidän tapaamiset sillä ajalla olivat vaan keskittyneet häneen. Ei tosissaankaan taida kiinnostaa mun asiat?
Mua itseäni ainakin vaivais jos tapaisin usein jotain kaveria joka tietää musta kaiken, mut mä en tietäis siitä mitään.
Avauduin syömishäiriöstänikin hänelle useampaan otteeseen, kunnes tajusin ettei häneltä saa minkäänlaista tukea.
Kommentit olivat vaan jotain "no oonhan mä huomannu ettet sä syö ja oot laihtunut" mutta siinäpä se ja ja toisinaan tuli tökkiviä kysymyksiä mm. siitä että miten voin syödä esim. karkkia että enkö saa siitä huonoaomaatuntoa??! No varsinkin tuommoisen jälkeen.

Leikki on leikkiä, mutta hänestä paistoi läpi se tarve saada olla ilkeä ja kommentoida aina miten "mekin saatas hankkiutua rantakuntoon" -tyylisiä heittoja, sillä hän tiesi miten paska olo mulle tulisi niistä. Olin hänelle kuin jokin ilmapallo; välillä sitoi naruun etten karkaisi tuulen viemäksi . Toisinaan taas puhkaisi minut ja hankki itselleen uuden ilmapallon, uuden "ystävän". Näinä aikoina kun hän leikki uuden ilmapallonsa kanssa, ei mulle ollut tilaa.. Pian kuitenkin hänen uusi pallonsa oli lähtenyt tuulen mukana ja aina hän palasi luokseni kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Muutaman viikon mittainen minun välttelykään ei ollut mitään, minullahan ei ole tunteita. Kaikki hänen uudet ystävänsä olivatkin olleet "kusipäitä". Minusta tuntuu että hän oli todellisuudessa se joka aina jätettiin.

Muutama ihminen onkin kysynyt multa että "miks ihmeessä sä oot sen kaveri?" En ollut aiemmin ymmärtänyt noita kysymyksiä. Että miksikö olen ystävä ystävälleni?
Nyt mä todellakin vasta alan tajuamaan mitä muut ovat tarkoittaneet. Olenkin ollut hänen kaverinaan vain tavan vuoksi, "koska näin on ollut aina.".. Olen ollut hänelle itsestäänselvyys, kait myös hän minulle?
Mutta kun nyt mietin, että miltä musta todella tuntuu, niin mä tunnen syyllisyyttä. Kuin olisin pahoillani hänelle.
En tiedä yhtään oliko ratkaisuni oikea, teinkö teistä väärin?

Kuiva ja halkeileva tyttö

Kädet kuivuu, kasvot kuivuu.. Iho halkeilee tiputellen verta. En muista milloin mun kädet olisivat olleet näin kuivat kesällä. Talvisin kylmä ja kuiva ilma kyllä halkeiluttaa nahkani, mutta ei se ennen ole näin pahaa kesäisin ollut..

Silmänaluset paistaa paksun peitevoidekerroksen alta. Ihan kuin olisin turpiin saanut.
Palelee, palelee. Mutta tiedän laihtuneeni. Tiedän voivani ja pystyväni laihtumaan lisää. Kun uskon ja tiedän sen olevan mahdollista, mä en piittaa kuolleenharmaista käsistä.
Mun kasvoihin on tainut jäädä joku ikuinen turvotus päälle. Ne eivät enään ole yhtä solakat kuin viime kesänä, vaikkakin keho on kohta aikalailla samoissa mitoissa. Se tympii pahasti. Näytän paljon lihavammalta.


p.s. Käykö täällä nykyään enään kukaan lukemassa?

Hei..

Mun on pakko jatkaa kirjoittelua ihan terapeuttisessa mielessä. Pää hajoaa ilman että tuon asioitani ulos..

Olen ollut viime kuukauden aivan neuroottisen ahdistuneessa tilassa laihdutuksen vuoksi. Tähtään niin kovasti laihempaan minään nyt kesällä. Kaikesta vaikeinta nyt vaan on se etten tiedä tuleeko tuloksia, ku vaakaa en tahdo enään elämääni ottaa. Viime kesäinen vaa'alla ravaus tuotti niin julmatonta pahaa oloa, että rikoin pari puntaria.
Peiliinkään ei voi luottaa, kun en voi olla varma mikä peili näyttää "oikein". Tiedättehän nämä kaikki "kutistavat" ja "leventävät" peilit? Mulla on kämpillä pari peiliä ja ne kaikki vääristää kuvaa miten sattuu. Vanhempien luona käydessäni kun näytin ihan erin levyiseltä kuin oman asunnonn peilistä.
Siispä yksi varmahko totuudenkertojakaverini on nyt mittanauha.

Olen saanut reisiä hiukan kavennettua ja toissapäivänä reiden levein ympärysmitta oli noin 46,5 cm.
Olin melko tyytyväinen, kun ottaa huomioon, että alkuvuodesta ne olivat jotain 50 cm!!
Viimekesänä olin suunnilleen näissä samoissa mitoissa, ainakin reisien suhteen. Tänä vuonna aion tosin pistää vielä paremmaksi ja pyrkiä mahdollisimman pieneksi. Tahdon käsivarret vihdoin siihen kuntoon, että kehtaan käytää kaupungilla t-paitaa. Siitä on jo monta monta vuotta kun viimeksi siihen pystyin.

Käsien mittoja vaan on vaikea minun mielestäni ottaa ja siinä suhteessa olen joutunut vain luottamaan peiliin tai valokuviin.
Valokuvissa vaan on se petollinen asia, että kun niitä pitkään tuijottaa, näkee itsensä vaan lihavana ja yhä lihavampana.

Talvella kun olin "lihavimmillani" tämän reilun vuoden aikana, mä huomasin valokuvista huikeita eroja esim kevään 2009 ja sykyn 2009 välillä. Silloin syksyllä verratessani itseäni muutamaa kuukautta aiempaan, ei tuntunut muutosta tapahtuneen.
Nyt taas verratessani tätä hetkeä esim tammikuuhun (jolloinka olen kaiken järjen mukaan ollut läskimpi) mä en oikein jaksa nähdä eroa itsessäni vaikka tiedän että sitä todellisuudessakin on..

Mutta mun pitää jaksaa tehdä töitä sen eteen, että oisin vihdoinkin tyytyväinen itseeni. Tämä läskiahdistus on aiheuttanut jo niin monen vuoden ajan turhaa ahdistusta, etten mä voi enään kiduttaa itseäni olemalla tyytymätön vartalooni. Tahdon olla just sellanen ettei joka makkaraa tarvitsisi aina murehtia. Tai ettei niitä makkaroita edes olisi, siihen mä pyrin.
Ahdistavinta on se, että kun alan kauheasti pohtimaan kehoani tai sitä jos olen edellisenä päivänä sortunut vaikka syömään 1000kcal, on seuraavana päivänä vaikea lähtä ulos kun olo on niin pettynyt. Tuntuu miltein kuin otsassani olisi merkki tai selässäni lappu jossa lukee "Minä olen epäonnistuja, sorruin eilen. Saa lyödä." Fiilis on kuin kaikki tietäisivät ja tökkisivät näkymättömillä kepeillä ajatellen "turhaan sä mitään lenkkeilet läski, et sä laihdu noilla tavoilla."
Ääh, ompas tätä vaikea selittää, mutta siis koen niin huonoa omaatuntuoa epäonnistumisten jälkeen, että kaikki tuntuu turhalta ja ihmisten luona liikkuminen ahdistaa.